The trees in Minna Kantonen’s photographs blend in yet do not quite seem to fit within their urban environments. Unnatural nature that fails to fulfill its role as an opposite of culture. Are these trees homeless, or do they create places for themselves as they define open in-between spaces with their presence? Like weeds they fill the gaps that haunt the order, and give us a glimpse of another reality or an alternative way to dwell in a city. They live their own time in the streets, frail and mortal next to the buildings, timeless compared to the constant movement. As silent wittnesses they measure the temporal rhythms of both the individuals and the society. What is the time and space of trees, in relation to us?
Puusta puuhun Taru Elfving
Lasin, teräksen ja kiven muovaamaa raskaan jähmeää kaupunkitilaa, kuvasta toiseen. Ei ristinsielua, tai joku sentään, liikennevaloihin moottoripyörällään pysähtyneenä. Melkein kaikki muut ovat karanneet kuvista, ehtineet kiireissään ohi. Katuja ja aukioita asuttavatkin Minna Kantosen valokuvissa puut. Yksi hintelä kyyhöttää arkana seinän vierustalla pimeän kadun varressa. Toiset lähes katoavat vaatimattomuudessaan mainostaulujen ja rakennustelineiden varjoon, toiset laajoine ikkunapintoineenkin jykevien toimistorakennusten väleihin. Puurykelmiä seisoskelee liikennekaistojen välisissä aitauksissa, ehkä valojen vaihtumista tai linja-autoja odottamassa. Ja piileskelee jalkakäytävän reunalla työmaan suojakatoksen alla ikään kuin sateelta suojassa, vaikka taivas on sininen.
Tottelevaisen hiljaisina ympäristöönsä lähes maastoutuessaankin nämä puut ovat jotenkin sopimattomia. Luonnotonta luontoa, joka ei aivan täytä tehtäväänsä kultturin vastakohtana. Säännöllisinä riveinä ne myötäilevät ympäröiviä rakenteita, tai jopa antavat aukioille ruutukaavan, ja öisin valaistuna piirtävät pimeälle ja tyhjälle muodon. Toisaalta ne taas täyttävät tarpeettomat kolot. Mikä onkaan siis puun paikka kaupungissa? Voiko puu olla paikaton, vai luoko se itsellen paikan, avoimia välitiloja määrittäen?
Kantosen valokuvat tuovat näitä paikattomia, järjestyksen lomassa kummittelevia hahmoja näkyviin, pakottamatta niitä kuitenkaan paikalleen. Ne eivät nouse pääosaan kuviein raajamille näyttämöille, vaan melkein pakenevat taustoihin. Tarkkailen, rauhallisina, puut varovat vaatimasta itsellen turhaa huomiota. Ne näyttäytyvät ympäristönsä osina, hieman hiertävässä sopusoinnussa sen kanssa. Pinnan alla ne kuitenkin kasvavat arvaamattomasti, rajoja kunnioittamatta, ja vaivihkaa murtavat raskaita rakenteita. Rikkaruohojen lailla ne tunkevat esiin järjestystä vainoavista raoista, eräänlaisena vilauksena toisesta todellisuudesta tai vaihtoehtoisesta tavasta olla kaupunkilainen.
Puut elävät kaupungin kaduilla omaa aikaansa. Rakennuksiin ne vertautuvat kovin hentoina ja ajallisen rajallisina. Jatkuvan liikeen rinnalla ne sen sijaan henkivät kiireetöntä ajattomuutta, pysähtyneisyyttäkin. Ja samalla ne toimivat ajan mittareina, niin yksilön kuin yhteiskunnankin rytmeissä. Mykkinä todistajina ohitse kiitävästä. Ehkä juuri tämän vuoksi ne ovat niin vahvasti läsnä, jopa hillityn hauraina. Puut ovat kanssani, vaikka kuljen kaupunkitilassa niitä huomaamattani väistellen tai hakeudun niiden varjoon, seisahdan vierustoveriksi, sen enempää ajattelematta. Mikä on puiden oma aika-avaruus, ja suhteemme siihen? Jälkiä tästä hahmottelen Kantosen valokuvissa – puusta puuhun, ja pidemmälle.